A U S S I L E H D E N   K A K S I   V U O S I K Y M M E N T Ä
Teksti: Minna Kaartinen, julkaistu aussilehdessä 3/2007

Monen aussinystävän odotetuin aviisi Aussi-lehti on saavuttanut täysi-ikäisyyden rajapyykin ja juhlii toista pyöreää kymmentään yhdessä kerhomme kanssa. Lehtemme lähes parikymppinen taipale on sisältänyt sekä "verta, hikeä ja kyyneleitä" että onnistumisen elämyksiä, hauskoja lukijakirjeitä kuin kipinöiviä mielipiteenvaihtojakin. Vapaaehtoistyönä tehtävä lehden kokoaminen on aikaa vievää puuhaa ja sen vuosien saatossa tapahtunut kehitys perustuu usean eri lehden tekijän huhkimalle työsaralle. Tässä artikkelissamme muistelevat parikymmenvuotista taivalta kerhomme viestikapulaa aikanaan kantaneet päätoimittajat.

- Ensimmäinen kerholehtemme julkaistiin 1988 ja se syntyi suuremmitta tuskitta, Aussin ensimmäisenä päätoimittajana vetovastuussa ollut Minna "Wippe" Filppu muistaa.- Olin jo silloin suuntautumassa toimittajan uralle, joten homma lankesi minulle kuin luonnostaan. 
Filppu tutustui ausseihin juniorivuosinaan luokkakaverinsa Hannan kautta, jonka omistama narttu Saskia oli ärhäkkä tapaus. Saskian jälkeen Hanna hankki itselleen huomattavasti luonteeltaan herttaisemman Nicon eli FIN & S MVA Reimin Nicolen, joka olikin syy ja seuraus siihen, että pienestä asti koirista tykännyt Minna Filppu tuli jäädäkseen aussikehän laidalle. 
Ensimmäinen Filpun omista koirista oli arvonsa tunteva ja hienoluonteinen herra Nekku (Reimin Vekkuli), joka oli paremminkin kelpo kotikoira kuin näyttelytähti suurien korviensa ja pomppivien liikkeidensä takia. Nuori palavasti innostunut harrastaja ei tosin luovuttanut vähällä, vaan sijoitti sitkeästi taskurahojaan pariinkymmeneen koitokseen ennen kuin ymmärsi olevan parasta harrastaa Nekun kanssa jotain muuta. Seuraavaksi hän osti pitkään harkittuaan Top-Knot Goanna Trapin (Essin) yhdistelmästä KANS & POHJ MVA Tinee Town Topaussee & FIN MVA Twee-Dle-Dee Mous-Trap. Essistä tuli muotovalio puolitoistavuotiaana ja sen velipojat Top-Knot Gizmo Golliwog ja Gazza La Rue seurasivat heti perässä. Kotiin jäikin aikanaan Essin pentueesta kasvamaan Muska ja samaan aikoihin Minna Filppu toi Ruotsista Alman eli Twee-Dle-Dee Goes Wippee. Essi lopetettiin 8-vuotiaana diabeteksen takia ja Alma siirtyi sateenkaarisillalle vanhuuttaan 13 vuoden ikäisenä. 
-Kotonani asustaa tätä nykyä vain kaksi koiraa: 14-vuotias ikivireä Muska (Wippee She-Gang-Urru) sekä seitsemän vanha ainainen kakara Nasta (Nette´s Christmas Bonus). Touhuilemme niin lenkkeilyä, eräretkeilyä kuin vähän agilityakin. Nyt kun Muska on jo vanha, harkitsen hankkisinko sen mentyä Nastalle kaveriksi toisen aussin vaiko sittenkin australiankarjakoiran, Minna Filppu aprikoi.

Hyvä lehti herättää keskustelua

-Ensimmäiset Aussi-lehdet painettiin muistaakseni Multiprintissä tai muussa kopiopainossa ja lehti ilmestyi neljästi vuodessa. Tietokonekin sentään löytyi tekstinkäsittelyä varten, mutta taitto-ohjelmasta ei ollut vielä tietoakaan. Työ sisälsi juttujen tekemistä, valokuvausta, artikkelien keräämistä ja puhtaaksikirjoittamista. Päätoimittajan pitää vaalia puhdasta suomen kieltä, nostaa esille mielenkiintoisia ihmisiä rodun parista, haastatella asiantuntijoita ja herättää keskusteluja myös rodussa esiintyvistä ongelmista kuten perinnöllisistä sairauksista. Elävimmät haastattelut saa puhelimitse tai haastateltavan luokse matkustamalla, hän vinkkaa rotulehden toimittajille ja muistuttaa että ideointiin paneutuminen kannattaa.
-Johtoajatukseni lehden tekemisessä oli valistava ja viihdyttävä lukupaketti. Entistä harrastuslehden päätoimittajuutta ei tosin voi verrata päivittäiseen lehtityöhön, toteaa nykyisin Salon Seudun Sanomien aluetoimittajana leipänsä tienaava nainen. Seitsemänä päivänä viikossa ilmestyvää sanomalehteä tehtäessä on saatava kiinni lyhyessä ajassa tarvittavat ihmiset ja hankittava tarpeelliset tiedot. Harrastelehteä ehtii kasata pidemmällä aikaa. Kuuden kunnan tapahtumien uutisointi kunnallispolitiikasta henkilöhaastatteluihin pitää minut jatkuvassa liikkeessä, Minna Filppu virnistää. 

Koiraharrastus vankkaa Somerolla

-Olen edelleenkin Someron Seudun Koiraharrastajien sihteeri. Järjestämme jäsenistölle niin tokoa, agilitya kuin näyttely- ja trimmausopetustakin, Filppu listaa. Lisäksi heidän kerhonsa repertuaariin kuuluvat vuosittain ainakin yksi virallinen näyttely, match show, palveluskoirakokeet ja luonnetestit. Someron alueen koiraihmiset ovatkin sinnikäitä, koska he ovat hankkineet oman harrastusalueen kerhomökkeineen ja saunoineen! Kentän he ovat toteuttaneet EU-rahoitteisena leader-hankkeena ja ovatpa useat yhdistykset jo sitä ennättäneet vuokratakin erikoisnäyttelyitänsä ja harrastuspäiviään varten (www.pomppu.com/sskh). Koiranäyttelyssä Minna Filppu on käynyt viime aikoina harvoin, mutta hän silmäilee Terrilifeä ja Aussi-lehteämme. 
- Harrastuslehdistä olen viime vuosina lukenut enemmänkin Hippos- ja Ratsastus-lehtiä sekä Soundia. Harjoittelen viikottain este- ja kouluratsastusta, ja olen päätynyt esittämään arabiristeytys-Najencaa hevosten match showssa. Ison luokan voitto tuli hevosen tyylikkään ulkomuodon ja kauniiden liikkeiden ansiosta, vaikka ensikertalaisina sekoilimme arvostelukehässä melkoisesti, Nasu kun on aika herkkä tyyppi, Filppu hymähtää. - Koiranäyttelykehässä olisin kuollut häpeästä moisen käytöksen takia, mutta hevoset ovat niin erilaisia. Koko ikänsä koirien kanssa touhunneena on ollut mielenkiintoista paneutua syvemmin saaliseläimen täysin erilaiseen sielunelämään. Toivon, että kaikki eläinten kanssa harrastavat muistavat kohdella niitä niiden lajille tyypilliseen tapaan. Sen paremmin koiraa kuin hevosta ei pidä inhimillistää, vaan opetella niiden kieltä ja käyttäytymistä.

Anna - arkeologia ja aussit

Haastattelimme myös Anna Nurmio-Lahdenmäkeä, joka toimi vuosien 1980 - 1990 lukujen vaihteessa kerhomme puheenjohtajana ja jakoi vastuun lehdestä päätoimittaja Minna Filpun kanssa. -Kerhon hallitus tiesi minulla olevan toimittajataustaa, ja vastuu lehdestä haluttiinkin jakaa puheenjohtajan ja päätoimittajan kesken. Nurmio-Lahdenmäen työllistävät tällä hetkellä päätoimisesti hänen kaksi alle kouluikäistä pojanvesseliään, joita hän hoitaa kotosalla. Muutoin hän uurastaa yrittäjänä meriarkeologisen tutkimussukelluksen alalla. -Työtehtäväni voivat vaihdella vanhojen laivanhylkyjen tutkimisesta ja uusien sukeltavien tutkijoiden kouluttamisesta näyttelysuunnitteluun. Kirjoittaminen on keskeinen osa työtäni. Viime vuosina minua on pitänyt kiireisenä meriarkeologisen tietokirjan toimittaminen suomeksi ja englanniksi. Kotonamme asustaa kaksi aussinarttua, minkä lisäksi meillä on usein "perhepäivähoidossa" naapurisaarelta toiset kaksi. Niistä nuorempi on meillä kotona syntynyt toisen polven suomenlinnalainen ja sijoitusnarttuni. Asun Helsingin edustalla Suomenlinnassa modernein mukavuuksin varustetussa paritalossa, joka on alkujaan 1700-luvulla rakennettu hevostalli. 
-Koirat ja australianterrierit ovat jo pitkään olleet olennainen osa elämääni. Järjestötoimintaan aikani ei ole riittänyt, mutta olen tunnistusmerkitsijä ja kasvatan ausseja edelleen kennelnimellä Top-Knot. Pentueita syntyy tosin vain harvakseltaan: viimeksi vuosina 2006 ja 2004. Sitä ennen kasvatustyössäni oli noin kymmenen vuoden tauko vanhojen koirieni ollessa jo eläkeläisiä ja nuorten vielä keskenkasvuisia. Kotonani haluan pitää vain sen verran koiria, että kaikki varmasti saavat riittävästi huomiota ja liikuntaa osakseen eikä kenenkään pinna liikoja kiristy. Haaveilen isosta maine coon -kissasta, maastolajien palveluskoirasta ja salaa myös suomenhevosesta. Vartuin eläinlääkäriperheessä, ja meillä oli aina eläimiä: kissoja, koiria - ja se suomenhevonen.

Aussi on iso koira pienessä paketissa

-Tutustuin ausseihin nuorena aikuisena etsiessäni pienikokoista, mutta sporttista koiraa. Pidän australianterriereistä, koska ne ovat aivan oikeasti isoja koiria pienessä paketissa. Rodun toiminnallisuus, hyvä koulutettavuus ja luonteikkuus viehättävät minua, samoin siloittelematon työkoiran ulkonäkö. Olenkin 21 vuoden aikana omistanut kokonaan tai osaksi 14 aussia, joista kotonani on asunut seitsemän. Vastaukseni tiivistämiseksi kerron vain jälkimmäisistä, aikajärjestyksessä. Ensimmäinen aussini Top-Knot Dollop (1986-1997) oli todellinen persoona, joka sai minut sydänjuuriani myöten ihastumaan rotuun. Näyttely- tai jalostuskoira se ei ollut, mutta sen kanssa ymmärsin, mitä merkitsee iloinen arkitottelevaisuus. Olisimme voineet kulkea missä tahansa ilman talutinta. Tuon kokemuksen opettamana olenkin aina edellyttänyt, että koirani ovat hyvin hallittavissa.Yllätyksekseni innostuin myös näyttelyistä hankittuani Ruotsista toisen aussini FIN MVA Twee-Dle-Dee Mous-Trapin (1987-2001). Kiinnostuin rodusta aivan uudella tavalla, ja kynällä kirjoitetut ja ulkomaita myöten kirjepostitse vaihdellut sukutaulut alkoivat täyttää kansioitani. Kävin kasvattajakurssin ja sain periä Top-Knot -kennelnimen ensimmäisen aussini kasvattajalta Caissa Magnussonilta. PL & PZ JgdSg-89 Top-Knot Fine Baynilla (1989-2002) ja tanskantuonti FIN MVA Lille Regina Wonder Macho (1990-2003) olivat kaikin puolin kelpo koiria, mutta itse kaipasin niistä "sitä jotakin". Kaikkien osapuolten iloksi äitini oli niihin tavattoman kiintynyt ja lopulta ne päätyivät hänen elämänkumppaneikseen. 
-Top-Knot Gamy Shiralee (1991-2006) oli Tanskaan suuntautuneen astutusreissun tulos, ja sillä todettiin seitsemän kuukauden iässä toisen lonkan legg-perthes. Onnistuneen leikkaushoidon jälkeen se kuntoutui täysin ja eli pitkän elämän perheeni lemmikkinä ja koiralaumani suvereenina matriarkkana. Nykyiset aussini KANS MVA, FIN & N & EST MVA LTE 198 Selendia In Kozmic Blues (1999-) ja sen tytär FIN & N MVA LTE 201 Selendia Lotta Blues (2001-) ovat avoimia, hyväntuulisia ja itsevarmoja koiria vailla turhanpäiväisiä kotkotuksia. Ne ovat kuin kotonaan kaikissa tilanteissa ja täydellisiä lapsiperheen koiria. En voisi juuri enempää toivoa, koska ne vieläpä miellyttävät silmäänikin. No jaa - se tietysti vähän harmittaa, että S. In Kozmic Blues menetti kesken tiineytensä tulehduksen takia kohtunsa ja pentueensa. Toki pääasia on ihana koirani selviytyi hengissä! Harrastan omaksi iloksemme kummankin aussini kanssa henkilöhakua metsässä.

Toimittajan puhelin soi yömyöhäänkin

-Suurin haaste Aussi-lehden kanssa oli sen oleminen vielä täysin lapsenkengissään. Kunnianhimo oli kova, ja esikuvat vähissä. Rodun harrastus oli kaikissa maissa nykyiseen verrattuna hyvin pienimuotoista. Koetin kehittää lehteä eteenpäin kirjoittamalla ja tuottamalla siihen terveys- ja asiantuntija-artikkeleita, jotka vaikuttivat siihen, että myöhemmin takautuvasti Suomen Kennelliitto palkitsi Aussi-lehden oman kirjoitussarjansa parhaana rotulehtenä. Tarkkaa vuotta en muista, mutta edelleenkin tuo tunnustus lämmittää. Lehden alkutaipaleella käytössä ei ollut myöskään taitto- eikä tekstinkäsittelyohjelmia, joten se kasattiin käsityönä. Jutut naputeltiin kirjoituskoneella ja kuvat olivat paperikuvia tai dioja. Lehti taitettiin askartelemalla jokainen sivu saksien ja liiman avulla halutun näköiseksi. Kun valmiit arkit sitten matkasivat painotaloon, saattoi vain toivoa kaikkien juttujen ja kuvien pysyvän ennalta merkityillä paikoillaan...
- Lehden toimituskunnan muodostivat puheenjohtaja ja päätoimittaja, siis minä ja Filpun Minna. Kumpikin ahersi jokapaikan höylänä aineiston keräämisestä puhtaaksi kirjoittamiseen ja taiton toteuttamiseen saakka. Yhteistyö hoidettiin pitkälti puhelimitse, sillä sähköpostia ei ollut vielä käytössä ja kirjeposti olisi viivyttänyt liiaksi. Esimerkiksi näyttelyarvostelut julkaistiin lehdessä sanasta sanaan, ja niiden suomentaminen piti hoitaa itse. Noihin aikoihin minut tapasikin usein istumasta sylissäni ruutulehtiö sekä iso nippu Kennelliitolta tulleita ruotsin-, englannin- ja saksankielisiä arvosteluja. Korvaamattomana apuna olivat pari harjaantunutta konekirjoittajaa, varsinkin Elli Grundström. Toimituskunta ja välillä hallituksen jäsenetkin lähipiireineen sitten kirjoittivat tai tarralaputtivat valmiisiin lehtiin nimiä ja osoitteita sekä liimasivat postimerkkejäkin. Muistaakseni lehteä postitettiin noihin aikoihin noin 300-400 kpl/nro. Jäsenistön lisäksi sitä jaettiin esimerkiksi ulkomuototuomareille sekä kennelalan organisaatioille. Ehdottomasti parasta toimittajan hommassa olikin suora ja mutkaton yhteys jäsenistöön, jolta tullut palaute oli tärkeä ohjenuora toimitustyössä, tuumii Anna Nurmio-Lahdenmäki. Samainen mutkattomuus oli myös pahinta, sillä kaikki eivät ikävä kyllä tajunneet toimituskunnan tekevän pyyteetöntä vapaaehtoistyötä muun päivätyönsä ohella. Puhelin soi kiusallisen usein yömyöhälläkin. Ennen Internetin aikoja myös tietty ajan tasalla oleminen ja ulkomaiset yhteydet olivat suoranainen etuoikeus. Turhauttavaa puolestaan oli laajojen yhteyksien mukanaan tuoma materiaalin katoaminen - en edelleenkään ymmärrä, miten esimerkiksi Australiasta asti saamani BIS-voittaja Tahee Dirty Harryn valokuvat saattoivat hävitä kuin tuhka tuuleen, useasta erikoisnäyttelyvideosta puhumattakaan. 
-Lehden jokaisen numeron työstämisen tulisi olla haaste, enkä nyt tarkoita dead-linen vaatimuksia. Hyvä rotulehti on monipuolinen. Koska lukijakunta on sekä taustoiltaan että odotuksiltaan hyvin vaihtelevaa, odottavat eri ihmiset lehdeltä eri asioita. Jokaisen on koettava saavansa jotakin. Jokainen lukija on tärkein. Lehden jokaisella numerolla on lukija, jolle itsestäänselvyydet eivät vielä ole itsestäänselvyyksiä. Valtaosa ausseistamme on pelkkiä kotikoiria, ja niiden omistajat lukisivat varmasti mielellään koiran ruokintaa, perushoitoa ja käyttäytymistä koskevia artikkeleita. Ruokinta on aihe, jossa on erotettavissa suoranaisia koulukuntia. Eri suuntausten esittely ja asiatuntija-arvioihin perustuva vertailu saattaisi kiinnostaa monia. Myös esimerkiksi juttusarja aussin hoidosta eri ikävaiheissa voisi olla lukijoiden mieleen. Luen Aussi-lehden aina mielihyvin ja sanasta sanaan. Lehti on kaikin puolin kehittynyt paljon ja on ruusukimppunsa ansainnut. Tietokoneet ja niiden tarjoamat yhteydet helpottavat lehtityön teknistä toteutusta, mutta vastaavasti lähdekriittisyyden, objektiivisuuden ja sitä mukaa myös uskottavuuden vaatimukset korostuvat entisestään. On hienoa, että vapaaehtoistyölle löytyy vieläkin tekijänsä! 

Aussi ei ole enää tuntematon rotu

-Aussi ei enää ole Suomessa se tuntematon pikkuterrieri. Kuten vuosittaisten näyttelykäyntien ja rekisteröintien määrästä voi havaita on aussiharrastus viimeisten parinkymmenen vuoden aikana lisääntynyt paljon. Kun esimerkiksi vuonna 1987 syntyi maassamme vain 12 aussipentuetta 12 eri kasvattajalle, oli pentueita viime vuonna 57 ja kasvattajia 42. Ulkomuodoltaan rotu on vakiintuneempi kuin ennen ja parhaat aussimme ovat maailmanlaajuisestikin tarkasteltuina todella korkeatasoisia. Kärki ei myöskään enää ole yhtä kapea kuin ennen. Näyttelyiden paras uros- ja paras narttu-luokat ovat monesti suorastaan henkeäsalpaavan upeaa katseltavaa. Entistä suurempaan koiramäärään mahtuu aivan vastaavasti myös iso joukko epätasaista laatua. Yhtä kaikki, luonteet ovat mielestäni yleisesti ottaen parantuneet. Aussin ei kuitenkaan kuulu olla söpö pehmoeläin, joten toivottavasti rodun suosion kasvu ei tulevaisuudessa kostaudu epärealistisin odotuksin hankittuina pitovaikeuskoirina. 
-Harrastuksen kasvu näkyy niin hyvässä kuin pahassa. Pentutehtailu ja pelkät epäilyksetkin siitä ovat vastenmielinen ja vakava asia. Näyttelykäynnitkään eivät ikävä kyllä enää ole aina yhtä hauskoja kuin ennen. Pahimmillaan kilpailuhenki näyttää kiristävän yhden jos toisenkin poskilihaksia aivan liikaa, surullista jos se tapahtuu koirien hyvinvoinnin kustannuksella. Onneksi ehdoton enemmistö saapuu näyttelyihin aidosta innostuksesta ja kohtelee koiriaan ymmärtävästi ja kunnioittaen. Hienoa on myös, että terveystietoisuus rodun piirissä on kasvanut. Kerho, jalostustoimikunta ja valistuneiden kasvattajien yhteisö pitää australianterrierierin perinnöllisiä vikoja ja sairauksia kiitettävästi esillä, ja niiden merkitys ymmärretään käsittääkseni nykyisin hyvin. Enää ei monikaan kirkkain silmin esitä esimerkiksi jonkun yksilön "jättävän" tiettyä vikaa, kuten aikaisemmin ihmeen usein saattoi kuulla. Internet ja sähköposti ovatkin vaikuttaneet koko koiraharrastukseen valtavasti. Tietoa on saatavilla täysin eri mittakaavassa kuin ennen ja tiedonsaannista on tullut entistä demokraattisempaa. 

Marjo - viestinnän kouluttaja ja jalostustoimikunnan jäsen

Sotkamossa asuva graafisen viestinnän opettaja Marjo Ahola hyppäsi puolestaan Aussi-lehden vetäjän puikkoihin vuonna 1993. Pesti lankesi hänelle hänen tokaistuaan eräässä kerhon kokouksessa, että minä voin ryhtyä, mikäli muita ei kiinnosta. -Lehti ilmestyi toimiaikanani kolmesti vuodessa ja sen tekemisessä parasta olivat aktiiviset ja osallistuvat jäsenet. Toimin itse niin toimittajana, tulosten naputtelijana, taittajana, valokuvaajana, päätoimittajana, materiaalin painoon kuljettajana, lehtien painosta hakijana, osoitetarrojen liimaajana kuin lehtien postiin kuljettajanakin. Silloinen taitto-ohjelmamme oli Page Maker ja valokuvat reprottiin. Käyttämäni tietokone oli "Pönttö-Mac", joka olikin hieno kone silloin. Viimeisimmät kymmenen vuotta Ahola on puolestaan hoitanut Terrierijärjestömme lehden päätoimittajuutta, minkä lisäksi hän kuuluu kerhomme jalostustoimikuntaan. Hän myös kasvattaa ausseja kennelnimellä Bluepepper´s.
-Koirien lisäksi kotonamme ei ole muita eläimiä, koska aussimme pitävät huolen siitä ettei niitä pesiydy tontillemme. Eniten kaipaan siilejä ja oravia, joista sitkeimmätkin pakkasivat matkalaukkunsa vuoden kuluttua muuttamisestamme nykyiseen kotiimme, Marjo Ahola tuumii. Meillä on kuusi aussia: Beasley eli Beagle-setä, joka on haukkuva lintukoiramme. Siitä kun lähtee sen verran paljon ääntä, että linnutkin tulevat samalla haukutuksi. Beasleyn hakureissulla Yhdysvalloista mukaan tarttui myös Fleur. Fleurin lisäksi meillä asustaa hänen agilityssa näppärä tyttärensä Bee ja "Red", joka originellinä punapäänä muistuttaa suunnattomasti edesmennyttä "Ruustinnaamme" ynnä Yhdysvalloista syksyllä palannut Hiski sekä Maisa, joka on kehittänyt karkaamisesta taidetta. Meillä on Maisan-varma koirien juoksutarha, Maisa-varmistetut portit, välieteiset ja niin edelleen.

Mukaan kerhon toimintaan

- Jäsenten aktiivisuus on muuttunut kerhomme alkuajoista. Muistelen kokouksia, jotka pidettiin jossakin Messarin portailla näyttelyn yhteydessä. Väkeä oli kuin pipoa ja kilpailu puheenjohtajan paikasta sen mukainen. Minutkin rekrytoitiin näppärästi äänestämään kerholle parasta vaihtoehtoa. Se oli kiihkeää ja kantaaottavaa aikaa. Hengen palo roihusi niin yhdistyksen kuin rodunkin puolesta kera suurten puheiden ja lupausten. Vaikka kerhomme toiminnan alkuvuodet eivät aina niin helppoja olleetkaan, silloin oli jotain mitä nykyään puuttuu. Nykyisin kokoukset eivät enää jaksa kiinnostaa kuin kourallista. Miksi näin on käynyt, sitä kannattaisi varmaan kaikkien kerholaisten pysähtyä joskus miettimään. Kerhon kahteenkymmeneen vuoteen onkin mahtunut monenlaisia käänteitä - eikä muuten Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä. Riitoja ja kärhämiä ei kaipaa kukaan, joten kauan jatkukoon kerhon nykyinen rauhallinen elo. Mutta kaipaan sitä kipinää, joka välillä taistelee ja työskentelee rodun puolesta. Kipinää, joka herättää ihmisiä talviuniensa keskeltä ajattelemaan asioita ehkä toiseltakin kannalta, ja ennen kaikkea toimimaan.
- Yhdistyksemme haettua rotujärjestöksi, ovat vastassamme taas uudet haasteet niin kerhon kuin lehdenkin toiminnalle. Jokaiselle pitäisi tarjota jotakin niin yhdistyksen toiminnassa kuin lehdessäkin. Jotakin sisältöä tulee löytyä aina myös aktiivisille uusille harrastajille, jotta heidät saadaan "rekrytoitua" kerhon toimintaan - tapahtumien järjestämiseen ja vastuun kantamiseen. Yhdistyksen "vanhoille työrukkasillekin" on aina käyttöä, heitä ei saa eikä pidä unohtaa, mutta toimiakseen kaikkien jäsentensä kerhona yhdistys tarvitsee uutta verta ja uusia tuulia. Lämpimästi kaksikymppistä Aussikerhoa onnittelee kerhon entinen työrukkanen ja touhutyttö, nykyään keski-iänkriisiä lähestyvä ja pelkäävä jalostustoimikunnan täti-ihminen eli Marjo. Mehumaijaa ja mankelia en tosin vielä omista eli vasta niiden ilmaantumisen jälkeen olen antanut periksi "keskiaikaan" ajautumiselle, Ahola päättää iloisesti terveisensä.

Satu - opiskeleva remonttitaitoinen toimittaja

Orimattilalaiselle Satu Hardénille Aussi-lehden päätoimittajuus siirtyi vuoden 1997 lopussa. Sadun ja hänen reippaan kuusivuotiaan Oliver-poikansa (Olle vaan tuttujen kesken) on moni varmasti tavannutkin joko koiranäyttelyssä tai muun kerhomme tapahtuman yhteydessä. Tätä nykyä Satu toimiikin kerhomme jalostustoimikunnan sihteerinä ja remontoi sekä nikkaroi kahta eri taloa vanhempiensa avustamana siippansa Arin kera. Toimittajan ammatissa toimiva Satu nimittääkin toiseksi ikuisuusprojektikseen maisterin papereiden hankkimisen Jyväskylän yliopistosta, lisäksi hän kasvattaa ausseja. 
Kotona Ollen lisäksi tahtia pitävätkin yllä kuusi pientä "aussiterroristiä": lauman kuningatar ja armoitettu johtaja Pultti-rouva, pikkuruinen isompiaan kaikessa apinoiva Hupi-tyttönen ja lisäkokkeina sopassa hämmentävät Konna, Lysti, Hyrrä, Komppi ynnä kouhottajista kovin nuori noutajaneiti Sina. Koirat asuvat perheen lemmikkeinä. Arikin on saatu mukaan koiraharrastukseen, josta hän hoitaa oman osansa viskomalla noutajalle sorsaa yrittäen saada sen ymmärtämään jotain metsästyksestä. Tarkennettakoon vielä että hakuharrastukseen koulutetaan siis perheen metsästyskoiraa lättäräpylän sijasta!
Myös Satu tutustui ausseihin jo teinityttönä Orimattilan toko-kentällä, jossa hänen äitinsä ja tämänhetkinen lehtemme päätoimittaja Irma koulutti heidän silloista hovawartiaan. Kentän ohjaajana hääri Näräkän Aulikki Haka-Haun kennelistä ja hänellä oli silloin tällöin ausseja mukanaan kentällä.
- Pikku kähkättäjät tuntuivatkin minusta heti omalta rodulta, koska olimme etsiskelleetkin minulle pienempää koiraa jonka kanssa voisin aloittaa tottelevaisuusharrastuksen. Vuonna 1986 sain ensimmäisen oman koirani Gallery´s Golden Katzyn, josta tämä rumba sai alkunsa. Kotonani tuleekin aina asumaan ausseja!

Tietokone pelasti kaaokselta

Sadun mielestä lehtityön parasta antia oli tutustumisen niihinkin aussi-harrastajiin, joita ei tavallisesti tapaa näyttelykehän reunustalla. Pahinta työn tuoksinassa oli puolestaan oma epäjärjestelmällisyys, jonka vuoksi tarvittavia papereita joutui haeskelemaan toisinaan hiki otsalla. Taivaalle kiitos siitä, että siihen aikaan oltiin jo tietokoneajassa! Aluksi Satukin hoitikin taittamisen itse, kunnes avuksi löytyi taittamisen ammattilainen Juutin Hanna, joka onkin hienosti hoitanut lehtemme ulkoasuhommat vuodesta 1999 saakka. Muutoin apuna puuhasi toimituskunta, jotka avustivat niin juttujen teossa, junnupalstan kasaamisessa kuin tulosten kirjoittamisessakin. Lisäksi jalostustoimikunta toimitti lehdelle oman osuutensa. -Lehti ilmestyi kolmesti vuodessa ja postitushommat hoidettiin käsipelissä talkootyönä. Monta kertaa kokoonnuimme joko Keskimaan, Lindqvistien tai Malmsténien keittiöön lukuisten kahvikupposten vahvistamina liimaamaan osoitetarroja lehdenselkiin minkä jälkeen ne ladottiin vielä takaisin laatikoihinsa ja vietiin seuraavana päivänä postiin. Nykyisin postitustalkoot ovat onneksi jo historiaan jääneitä urakoita painotalon huolehtiessa lehtien jakeluun lähdöstä jäsenistöllemme.
Myös kerhomme sihteeri Eira Malmstén muistelee osaltaan silloista postituspestiään: -Meistä lehden postitustalkoolaisista Keskimaan Piia tulosti yleensä osoitelaput valmiiksi, ja vuorollaan kukin porukastamme meni odottamaan linja-autoasemalle sitä Jyväskylän bussia, jolla lehdet saapuivat painotalosta. Talkoopuuhissa hääräsi usein myös Eiran sisar Rea Malmstén, jolle eräskin lehtienhakureissu on jäänyt elävästi mieleen: -Pystyimme hakemaan lehdet niinkin myöhäiseltä bussilta, että rahtiliikenteen konttori oli jo suljettuna. Supliikkinaisena olin saanut kerjättyä Matkahuollon esimieheltä luvan noutaa nivaskamme niin sanotusti "kyökin kautta" ja niin sainkin marssia tasaraha kourassani takaovelle maksamaan lehtien kuljetusmaksua. Erään kerran linja-auto saapui toista tuntia myöhässä. Istuin parkkipaikalla autossani bussia odottaen ja aikani kuluikin yhtä rattoisasti kuin jäitä poltellessa kuplan suuretessa otsassani. Onneksi odottamani aviisikuorma lopulta saapui ja pääsin viime tingassa läheisen huoltoaseman baarin hotelli helpotukseen.

Toimittajan oltava herkkäkorvainen ja paksunahkainen

-Lehtityön haasteet olivat moninaiset, koska lehteä luetaan usein "suurennuslasilla" ja tahattomat virheet käännetään monesti vähintäänkin salaliittoteoriaksi. Tosin loppuvaiheessa lehdenteko sujui jo rauhallisemmissa merkeissä. Halusin tuoda lehteen myös "rivijäsenistöä" kiinnostavia juttuja, jotta siitä ei tulisi liian näyttely- tai kasvatuspainotteinen, koska kuitenkin niiden harrastajat ovat vain pieni osa monisatapäistä jäsenistöä. Lehdestä kun pitäisi löytyä kaikille jotain. Erilaiset gallupit ja henkilöhaastattelut ympäri maailmaa ovat aina hauskaa luettavaa, Satu toteaa. Päätoimittajan tärkeimmäksi ominaisuudeksi hän nimeää tasapuolisuuden, jotta erilaisille lukijoille löytyisi lehdestä kiinnostavia aiheita. Lehdentekijöillä on myös hyvä olla "paksu nahka" eli kaikkea kritiikkiä ei kannata ottaa kovin henkilökohtaisesti, koska mielipiteitä eri asioista on aivan yhtä monta kuin lukijoitakin.
-Vuosien mittaan ilmapiiri näyttelyissä on muuttunut ehkä vähemmän rennoksi kuin ennen, Satu pohtii. Tosin kerhon toimintakin on tullut ilmeisesti seesteisempään vaiheeseen, koska viime vuosina ei ole kuitenkaan ollut niin myrskyisää kuin joskus aikaisemmin. Aussikerholla on hieno lehti ja paljon kivaa toimintaa. Toivottavasti jatkossakin löytyy aktiivisia ihmisiä, jotka jaksavat pyörittää kerhomme toimintaa. Uudet harrastajat ovatkin lämpimästi tervetulleita, joten ei muuta kuin rohkeasti mukaan!

Lehden kolumnistit - nuortenpalsta Siiri (Näräkkä) ja aussit (2/1988) sekä Katzy tarinoi (Satu Harden) (1/1989) - Hilla-Tonttu tarinoi 3/91. Hilla otti myös kantaa maailmanpolitiikaan:"Saa nähdä mitä siitä Kuusisesta tulee, kun se tuosta vähän vielä kasvaa paitsi iso ja punainen. Jos siitä ei sitä ennen joku keksi tulla tekemään taljaa, kun kerran tänä maailmanaikana lenininkin patsaista tehdään kirkonkelloja." (Kuusinen oli pieni punainen aussinpentu). - Tillin tallin tarinoita eli tarinoita Tillin tallista - Jessen mietelmiä 1996 Minna Karjalainen - Harald tarinoi vuodesta 2002

Lehden päätoimittajat	Toimituskunta
1988 Minna Filppu 1989 - 1990 Tanja Ahlman-Hallikas 1991 - 1992 Minna Filppu 1993 - 1997 Marjo Ahola 1998 - 2003 Satu Hardén 2004 lähtien Irma Hardén	1989 Satu Hardén, Siiri Näräkkä, Reijo Pöri 1991 Anna Nurmio 1993 Pia Lappalainen, Kirsi Ola, Susanna Söderholm 1994 Satu Hardén, Kirsi Ola ja Anu Sormunen 1996 Satu Hardén, Kirsi Ola Saija Reiman-Walldén ja Anu Sormunen 1997 Saija Reiman-Walldén, Satu Hardén, Anu Sormunen, Minna Aaltonen, Mari Ahlgrén, Sanna Santala, Anna Riutta, Marja Leinonen 1998 Mari Ahlgrén, Minna Aaltonen, Sanna Santala, junnut Anna Riutta 2004 Minna Karjalainen 2005 Minna Kaartinen ja junnutoimittaja Elina Alanen
Junnu-palsta	Taitto
-Junnupalsta 1996 Anna Riutta sekä 1998 -2005 Elina Alanen	Marjo Ahola, Siiri Näräkkä, Satu Hardén, vuodesta 1999 eteenpäin Hanna Juuti
Muut julkaisut
-1995 Aussipennun hoito-opas -1997 10-vuotisjuhlakirja Marjo Ahola -1996 Valiokirja Satu Hardén Vuosikirjat 1992,1996 -1997, 1998 -1999, 2000, 2001